Gregoriaaninen kikhernekeitto eli Gregorius Suuren jokapäiväinen leipä

José de Ribera (1591–1652): Pyhä

Gregorius Suuri (1614). Gregorius

oli kalju jo ennen paaviksi tuloaan.

Palazzo Barberini, Galleria Nazionale

d’arte antica, Rooma. Kuvalähde.

Gregoriaaninen kirkkolaulu on yksiäänistä ja säestyksetöntä laulua, joka poistaa mielestä turhan töhnän ja virittää sielun vastaanottavaiseksi ikuisuudelle. Mutta ei sitä ihminen laulaa jaksa, saati ikuisuutta odottaa, ilman ruuasta saatavaa bioenergiaa. Ei vaikka ilma olisi miten sakeana pyhästä hengestä.

Moni miettiikin, miten syödä oikein ennen gregoriaanista kirkkolaulurupeamaa. Kääntykäämme kysymyksessä Pyhän Gregorius Suuren (n. 540–604) puoleen, jonka nimeä musiikinlaji kantaa* ja joka on laulajien, muusikoiden ja opettajien suojeluspyhimys.

Kasvikseksi tullut musiikki

Gregorius I eli Gregorius Dialogos oli munkki, oppinut, kirjailija ja vastentahtoinen paavi. Vanhoissa kuvissa kyyhkysenä lentävä pyhä henki laulaa paavin korvaan virsisävelmiä, jotka tämä sanelee kirjurille tai raapustaa itse ylös pergamentille. Kaunis tarina toistuu keskiaikaisten katolisten laulukokoelmien alkulehdillä.

Michael Pacher (1435–1498): Pyhä Gregorius Suuri.

Yksityiskohta triptyykistä Kirkkoisät (1471–1475). Pyhä Henki

laulaa paavin korvaan. Alte Pinakothek, München. Kuvalähde.

Todellisuudessa Gregoriuksen aikana ei ollut vielä vakiintunutta, täsmällistä nuottikir-joitusta eikä säveltäjyyden käsitettäkään tunnettu nykyaikaisessa mielessä. Ylipäätään kukaan yksittäinen ihminen ei säveltänyt läntisen kirkkolaulun perustaa, vaan se on pitkän ajan kuluessa kehkeytynyt valtaisa yhteisöllinen saavutus. Taru Gregoriuksesta liturgisen musiikin suurena – kirjaimellisesti armoitettuna – säveltäjänä oli onnistunutta taidepropagandaa, jonka kirkko kehitti myöhemmin keskiajalla.

On kuitenkin mahdollista, että lahjakkaana hallintoihmisenä ja karismaattisena taidepoliitikkona jo Gregorius olisi, kuten sittemmin monet hänen seuraajansa, ajanut jumalanpalvelukseen kuuluvan sävelmistön vakiinnuttamista, jotta kirkoissa ei veisattaisi mitä sattuu, vaan noudatettaisiin jonkinlaista messukaavaa säännönmukaisine sävelmineen ja teksteineen.

Gregorius Suuren merkitys kristillisen kirkkolaulun kehitykselle on kiehtova aihe, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa on tarkastella sitä, mistä kirkkopoliittinen työmyyrä ammensi maalliset voimansa: kikherneestä.

Gregoriaanisen keittiötaiteen harrastajalle keltaruskeat papupallerot näyttävätkin kolmiulotteisilta koraalinuoteilta, jotka ovat karanneet jostakin keskiajan valtaisasta koodeksista. Hyvällä tahdolla voimme pitää kikherneitä lihaksi, tai paremminkin: kasvikseksi tulleena musiikkina.

Äiti lastaan ruokkii

Gregorius oli benediktiiniläinen** askeetti, jonka mielestä niin ruuan kuin laulun tuli olla yksinkertaista ja toistua samana päivästä toiseen. Paavinakin ollessaan (590–604), siis elämänsä viimeiset viisitoista vuotta, hän suosi lähes yksinomaan vihanneksia, hedelmiä ja paastoa, vaikka olisi voinut toivoa lautaselleen mitä tahansa.

Kerrotaan, että Gregoriuksen äiti Silvia (n. 515–592) – pyhimys hänkin – kiikutti joka päivä munkkipojalleen kikhernekeittoa Pyhän Andreaan luostariin.

Pala Roomaa, jossa näkyy Gregorius I:n äidin, Silvian koti San Saban kirkon perustuksissa sekä San Gregorio Magno al Celio -kirkko, joka on rakennettu Gregoriuksen perustaman Pyhän Andreaan luostarin yhteyteen tai päälle. Luostarin Gregorius perusti perheensä entiseen kotitaloon. Silvia vei pojalleen kikhernekeittoa päivittäin. Matka ei ole pitkä.

Pyhä Silvia, Gregorius Suuren

äiti, jonka kirjassa lukee Vulgatan

säe "Vive anima mea et laudabit

 te" eli "Saakoon sieluni elää ja

ylistää sinua". (Psalmi 119.)

Silvia oli huolissaan erakkomaisesta, sairastelevaisesta ja kovaan askeesiin taipuvaisesta munkkipojastaan. Hän halusi varmistaa, että tämä söi edes kerran päivässä. Niinpä joka aamu, aamurukouksen jälkeen, äiti lähti kotoaan Pikku-Aventinukselta, kikhernekeiton ja muiden kasvisten täyttämää hopeatarjotinta kantaen kilometrin päässä sijaitsevaan luostariin Caeliuksen kukkulalle. Loppumatka piti kiivetä varsin rankkaa ylämäkeä antiikinaikaista Clivus Scauri -nimistä katua pitkin (pätkä katua on edelleen olemassa ja käveltävissä); talon paikkaakin sanottiin Clivus Scaurikseksi, Scauruksen kukkulaksi.

Silvian resepti on tietenkin säilynyt roomalaisena perinnetietona kaikki nämä vuosisadat. Eihän missään arvosteta iät ja ajat samana pysyvää ruokaa niin kuin ikuisessa kaupungissa. Resepti noudattaa Alex Revelli Sorinin ja Susanna Cutinin (2009, 36–47) kirjassaan antamaa ohjetta, jota olen tarkentanut muiden lähteiden pohjalta.

Kikhernekeitto

Ainekset

 

500 g kuivattuja kikherneitä

n. 2 l vettä

(n. 8 dl hyvää liha- tai kasvislientä)

n. 1 rkl suolaa

4 rkl tuoretta rosmariinia

4 rkl rkl tuoretta salviaa

valkopippuria

0,25–0,5 g sahramia

3 rkl laardia tai luuydintä

Tarjoiluun: kuivahtanutta leipää

Valmistaminen

Liota kikherneet yön yli. Keitä suolalla ja yrteillä maustetussa vedessä 1,5–3 tuntia, kunnes ovat pehmeitä. Sekoittele välillä, ja varmista, että herneet ovat koko ajan veden peitossa.

Ota keitinliemi talteen. Valuta ja soseuta puolet herneistä suuressa morttelissa tai epägregoriaanisesti tehosekoittimella. Lisää soseeseen kiehuvaa keitinlientä – tai kiehuvaa kasvis- tai lihalientä – sen verran, että keitosta tulee sopivan löysää.

Valuta loput herneistä ja ruskista ne pannulla rasvassa.

Ympyrän muotoon asetellut salvianlehdet symboloivat

ikuisuutta sekä pyhimyksen sädekehää. Jos niitä on 12

kappaletta, ne symboloivat Neitsyt Mariaa.

Yhdistä paistetut herneet, sosekeitto ja lisää tarvittaessa lientä.

Mausta valmis keitto sahramilla ja pippurilla ja tarkista suola, jota pitää olla kunnolla. Tarjoile kuumana leivän kanssa, joka on paahdettu (samassa rasvaisessa) pannussa toiselta puolelta. Laita leipä lautaselle ja kaada keitto sen päälle. Puuhella, saviastiat, puulusikka ja kynttilän valo luovat asianmukaisen tunnelman.

Askeesin voitto gastronomiasta

Keittoa ei voi mielestäni sanoa herkulliseksi vaan se maistuu pikemminkin jokapäiväiselle leivälle. Sitä ei kuitenkaan tulisi tuunata paremmaksi sitruunoin, limein, parmesaanein, jugurtein, valkosipulein ynnä muin, sillä Gregorius oli askeetti, joka pyrki pidättäytymään aineellisista nautinnoista. Keiton tulee maistua suitsukkeelle, kalkille, kivelle ja tiilipölylle – vanhalle roomalaiselle kirkolle ja latinalaiselle laululle.

Sahrami oli kyllä tuonakin aikana luksustuote, mutta Silvia ei antanut aivan kaikkia rikkauksiaan pois, toisin kuin poikansa, joka antoi koko omaisuutensa luostarien rakentamiseen, köyhille ja hyväntekeväisyyteen.

Kikherne on palkokasvi. Kuvalähde.

Varhaiskeskiajan kokeilla ei ollut kelloa. Hiekkakello eli tiima-

lasi keksittiin 700-luvulla, mutta senkään jälkeen arvokasta kapinetta harvoin näki keittiössä. Keittoajat mitattiin muun muassa virsiä laulamalla ja rukouksia toistelemalla.

Keittäessä kikherneitä puolisentoista tuntia ehtii rukoilla katolisen ruusukon kolmisen kertaa läpi. Sopiva keittovirsi

on esimerkiksi evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan virsi nro 587 Terve, rauha suloinen, jolla on gregoriaaninen luonne.

Gregorius Suuren kirkko Caeliuksen kukkulalla

San Gregorio Magno al Celio -kirkon barokkifasadi.  

Kuva: Livioandronico2013.

Gregoriuksen isä oli senaattori, joten hän oli varakasta ja vanhaa roomalaissukua. Gregoriuskin oli ensin virkamies, Rooman prefekti. Pian hän kuitenkin kyllästyi maalliseen turhuuteen ja alkoi munkiksi.

Isänsä kuoltua 35-vuotias munkki muutti, äitinsä suostumuksella, vanhempiensa hienon, Caeliuksen kukkulalla olleen sukukartanon kirkoksi ja luostariksi. Tänä päivänä kirkko kantaa nimeä San Gregorio Magno al Celio (Piazza San Gregorio Magno, Circo Massimon metroasemalta vähän Colosseolle päin). Luostarissa elää edelleen benediktiiniläismunkkeja ja siellä voi matkailija yöpyä. Aamiaista ei ole, mutta messu tarjotaan joka aamu klo 7. Kirkossa on nähtävillä kaikenlaista Gregoriukseen liittyvää.

Aikoinaan Gregoriuksen pöydässä, joka katettiin 12 tai 13 hengelle, kikhernekeittoa söi Gregoriuksen ohella milloin keitäkin munkkikollegoita, köyhiä ja muita nälkäisiä, tarvitsevia, matkailijoita.

Pyhän Silvian koti: San Saba

Gregoriuksen perustaessa luostarin Silvia muutti Cella Nova -nimiseen taloon ("Uusi huone") Pikku-Aventinuksen kukkulalle, jossa hän eli benediktiiniläisten sääntöjen mukaan, köyhiä ja sairaita auttaen. Sieltä hän siis teki päivittäisen ruokavaelluksensa Pyhän Andreaan luostariin. Matkallaan hän antoi ruokaa sitä tarvitseville, halasi halausta vailla olevia, hymyili ja rukoili vähäosaisten puolesta.

San Saban kirkko Roomassa (Silvian koti). Kuva: Lalupa.

Silvian kodin raunioista kohoaa nykyisin San Saban kirkko ja luostari (Piazza Gian Lorenzo Bernini, 20 / Via di San Saba). Roomassa vieraillessaan Äiti Teresa (1910–1997) – syksystä 2016 alken pyhimys hänkin – yöpyi mielellään siellä, kunnioittaen Silvian perinnettä, elämän omistamista köyhien auttamiselle. 

San Saban portin vasemmalla puolella lukee:

Ex qua domo cotidie pia mater mittebat ad Clivum Scauri scutellam leguminum.

Tästä talosta joka päivä hurskas äiti vei kulhollisen palkokasveja Scauruksen kukkulalle.

Muusikkoenkelit

 

Guido Renin (1575–1642) fresko Enkelien konsertti (1609) Pyhän Silvian (hauta)kappelissa San Gregorio Magno al Cielo -kirkossa Roomassa. Kuvalähde.

Pyhän Silvian hauta on San Gregorio Magnon kompleksissa, erillisessä Pyhän Silvian oratoriossa. Joskus pyhimyksen haudalla näkee kynttilöiden ja lappusten ohella kikherneitä. Käydessä kannattaa nostaa katse apsiksen kattoon, ja kiikarit on mukavat mukana. Siellä on italialaisen taidemaalarin Guido Renin (1575–1642) fresko Enkelien konsertti eli Enkelien ylistys (1609) varhaisbarokin soittimistoineen (pasuunoita, luuttuja, viuluja, huiluja, rumpuja).

Yksityiskohta Guido Renin freskosta (yllä). Kuvalähde.

Kiksiherneet

Kikhernepelto. Kuva: Eitan F. Kuvalähde.

Kikhernettä on viljelty niin kauan kuin  ylipäätään on mitään viljelty. Kun ihmiskunta otti maanviljelyn ensiaskeleensa Lähi-idässä, esikeraamisella neoliittisella kaudella, ensimmäisiin viljelyskasveihin kuului kikherne eli kahviherne, latinaksi cicer arietinum (italiaksi monikossa ceci). Valtiomies ja filosofi Ciceron (196–43 eaa.) nimi tarkoittaa kikhernettä.

Kikherneitä syödessä on jotenkin rauhoittavaa muistaa, että niitä on rouskuteltu menemään yli 10 000 vuotta. Kikherneet olivat erittäin suosittuja muun muassa antiikin Kreikassa, jonka teattereissa niitä popsittiin paahdettuina kuten me syömme popcornia ja jonka seurapiirien suosimassa mezzepöytä-muodissa hummus oli välttämätön osa.

Kikherneiden syönnistä saa ikiaikaisia kiksejä.

Paavilliset kirsikat

Gregorius I aloitti myös yhden edelleenkin noudatettavan paavillisen ruokaperinteen. Nimittäin kirsikoiden syömisen Pyhän Markuksen päivänä 25.4.

Gregoriuksen tuoli. Kuva: Anthony M. Kuvalähde.

Tarina kertoo, että vaatimattomiin ruokailutapoihin mieltynyt Gregorius jostakin käsittämättömästä syystä eräänä huhtikuun 25. päivänä sai aivan kertakaikkisen pakottavan halun syödä kirsikoita. Palvelijat ja puutarhurit olivat pulassa, sillä tuolloin Trasteveren, Janiculumin ja Gelsominon kukkuloiden kirsikkapuut vasta kukkivat.

Onneksi eräälle epätoivoiselle paavin puutarhurille ilmestyi yhtäkkiä tulipilvessä itse Pyhä Markus, joka siunasi yhden puun. Ja samassa salamanleimah-duksessa tuo puu täyttyi mehevistä punaisista marjoista, jotka päätyivät Gregoriuksen vatsaan. Ja suuri onni valtasi kaikki ihmiset.

Aina tästä tapauksesta lähtien paaveille on tarjoiltu kulhollinen kirsikoita Pyhän Markuksen päivänä, koska sen ajatellaan tuovan paaville onnea. Nykyäänkin katolisissa perinnepiireissä syödään ja juodaan monenmoisia kirsikkapitoisia ruokia ja juomia 25.4., joka on Italiassa myös kansallinen vapaapäivä, jolloin juhlitaan Italian vapautumista natseista/fasismista.

- - -
* Gregoriaanisesta laulusta puhutaan myös frankoromaanisena lauluna ja latinalaisena kirkkolauluna. Vaikka nimitys gregoriaaninen laulu antaa harhaanjohtavan kuvan laulun synnystä ja musiikintutkijat ovat sitä kritisoineet, se on sitkeästi pysynyt käytössä.

** Teologit kiistelevät siitä, missä määrin Gregoriuksen perustama Pyhän Andreaan luostari noudatti benediktiiniläisyyttä. Gregoriuksen teos Dialogit II on omistettu kokonaan läntisen luostarilaitoksen keskeiselle kehittäjälle Benedictus Nursialaiselle (480–543).

Lähteet

D’Egidio, Barbara 2013. The Cuisine of the Popes. Civiltà della tavola (Accademia Italiana della Cucina) 215 (July 2013): 10–12.

Gusmano, Silvia 2014. A handful of fruits and vegetables. Silvia, the Saint of the month. L’osservatore Romano, Nov 2, 2014.

Rinaldi, Mariangela & Mariangela Vincini 2000. Buon Appetito, Your Holiness: The Secrets of the Papal Table. New York, NY: Arcade Publishing.

Sorini, Alex Revelli & Susanna Cutini 2009. Tacuinum de’Eccellentissimi. Gusti e ricette dei personaggi illustri della storia. Perugia: ali&no.